Koronakansa teatterissa

Kun koronakansa vaeltaa teatteriin, onko otsan takana muuta ajatusta kuin:  Saanko tartunnan?  Iskevätkö koronanuolet minuun?  Olinko hullu, mieltä vailla kun ryhdyin tähän yltiöpäiseen huvitukseen.  Mutta, on hyvä sana kun eristyneisyys soi jo viimeisiä sietokyvyn säveliä.  Aulassa siis seisomme, hiukan rynnien, epävarma hymyntapainen suupielissä.  Henkilökunta jakelee ystävällisesti, roiskeläpän takaa ohjeita.  Tottelemme.  Emme koskaan ole olleet yhtä yhteistyökykyisiä.  Vaellamme ylimpiin kerroksiin.  Paikkanumerot eivät tässä tautitilanteessa päde, vaan meidät ohjataan penkeille siten, että  jokatoinen tuoli jää tyhjäksi.

Hyvä.  Ajattelemme.  Jos ei ääneen, niin ainakin mielessämme huokaamme:  Homma hoidossa.  Ehkä selviämme tästä.  Terveenä.

Näyttämöä ei peitä tavanomaiseen tapaan esirippu.  Kulissit tönöttävät valmiina.  Rakennuksen seinä ovineen.  Kenkätehdas.  Olimme tulleet katsomaan Kinky Boots- musikaalia.  Tottakai.  Maailman lavoilta esitys on rantautunut tänne perä-Pohjolaan asti.   Odotan räiskettä ja rytinää.  Sitä ei ensimmäisen puoliajan aikana juurikaan synny.  Juonenpoikanen alkaa onnahtelevasti kenkätehtaan ahdinkosta, kauppa ei käy.  Mikä siis eteen?  Lolan, drag-artistin asettaminen tarinankulkuun, synnyttää ajatuksen jättibuutseista, kimaltavista hökötyksistä, joilla käveleminen vaatii akrobaattisia taitoja.  Ja sitähän heillä on,  Lolan kanssaesiintyjillä.  Esitys paranee, katsomo herää.  Alkaa räiske ja rätinä.  Tehdas nousee jaloilleen, Lola käy läpi henkilöhistoriaansa.  Miten hyväksyä itsensä sellaisena kuin on.  Eikä siihen kummoistakaan reseptiä tarvita kuin kohtaamalla itsensä.  Helpompi sanoa kuin tehdä, sanoo pessimisti.  Meille, katsojille ajatus jää mielemme pinnoille, kun  hälisevästi astumme ulos teatterista, takaisin siihen missä olimme ennen esitystä, mikä, ehkä nyt, on piirun verran naksahtanut ilon puolelle.